http://bermudankolmioblog.blogspot.fi

Tule seuraamaan jatkossakin kolmion menoa, ja meininkiä 

Kahden kuukauden välein siis viemme koulupäivän jälkeen Edwardin ja Topon keskiviikko iltapäivänä tilapäishoitopaikkaan, ja seuraavan kerran halimme, ja pusimme (lainatakseni Edwardia) perjantaina koulun jälkeen. Ja voin kertoa, että suunnitelmat ovat aina suuret näille isoveljien yhteisille tilapäishoitojaksoille. Alamme miehen kanssa  spekuloida noin kolmea viikkoa ennen hoitojaksoa kuinka tällä kertaa, ihan satavarmasti, Sampu laitetaan jommallekummalle mummille hoitoon. Ja lähdemme Naantalin kylpylään. Mies on jo suunnitellut valmiiksi, miten hoitaa työpäivänsä etätyönä kylpylästä käsin. Kun aikaa hoitojaksoon on kaksi viikkoa, alamme puhua siitä, että voisihan sitä vaan laittaa Sampun yökylään, ja mennä kaupungille kaupoille, ja käydä syömässä. Ja tulla yöksi kotiin. Viikko ennen hoitojaksoa homma on typistynyt siihen, että jos pyytäisi jompaakumpaa mummia illalla Sampun vahdiksi, ja kävelisi lähimpään ravintolaan syömään. Samalla saisi tehtyä iltalenkin, kolme kilometriä suuntaansa. Niin, ja voitte vain arvata, että homma typistyy entisestään kun tilapäishoitojaksot ns kolkuttelevat ovella. Tähän mennessä vuoden sisällä Sampu on näinä jaksoina ollut kerran kaksi tuntia mummin hoidossa, ja 10 vuotis hääpäiväreissumme ajan kaksi yötä mummin hoivissa. Mutta toivossa on hyvä elää. Ja eikös ihmisellä pidä olla unelmia. Ja sitä rataa.

Tällä kertaa aloimme jossain vaiheessa viikon sisään ennen Edwardin ja Topon hoitojaksoa puhua siitä, että voisi lähteä käymään Sampun kanssa kylpylässä. Se olisi takuulla ihan leppoisaa. Toinen saisi polskia aikuisten altailla, sillä aikaa kun toinen polskii Sampun kanssa lasten puolella. Ja sitten vuoronvaihto, ja sitten vaikka kaikki yhdessä sinne lasten vesiliukumäkiin. Illalla mentäisi syömään hyvin.. Ja Sampuhan raaaaakastaa syödä ravintoloissa. Se kuinka paljon hän syö on ihan sivuseikka, mutta se "hei olen ravintolassa"-fiilistelyn määrä on jotain melkein käsittämätöntä. No, kuinkas ollakaan kaksi päivää ennen h-hetkeä, Sampu alkoi yskiä ja röhiä. Koska yskiminen, ja röhiminen hyvin pikaiseen pääsi aika päheisiin mittasuhteisiin, heittivät mies, ja Sampu iltakeikan tutulle lääkäriasemalle. Vähän kortisonia, vähän spiraa, ja sitten kotona sitä ventolinea viikon verran neljän tunnin välein. Eli unohdetaan kylpylät.Voihan venäjä. Seuraavat kaksi vuorokautta lusittiin tiukasti kotona oloja, ja pihinöitä parantelemassa. Mutta kun laps ei ole kuin semikipeä, niin alkaahan ne seinät kaatua pikkuhiljaa päälle. Ja eritoten äidin naama kyllästyttää. Samoin askartelut, kirjat, legot, dvd:t, junaradat, no ylipäänsä kaikki. Ja ei tarvitse edes ruveta puhumaan äidin kyllästymisen määrästä.  Keskiviikkona, kun oli se päivä jolloin lähdetään viemään Edwardia ja Topoa hoitoon tilanne kulminoitui siihen, että aamupäivästä teimme Sampun kanssa hyökkäyksen ensimmäiseen kauppakeskukseen. Kun ruokakauppaan oli mentävä, niin käydään nyt samalla "vähän pyörimässä". Kun ei voi oikein vielä puistoonkaan mennä.

Ja mistä koostuivat meidän "vapaapäivien" ohjelmat: uusi ostoskeskus Kaari check. Siellä illastettu, sekä käyty testaamassa kauppakeskuksen supermarketti. Jännitystä elämään saimme sillä, että mies tuli paikkaan suoraan töistä. Sampu ja minä junailimme Kannelmäkeen, kahdella junalla. Osasimme loistavasti perille, siis ainakin Kannelmäen asemalle asti. Jonka jälkeen homma pikkiriikkisesti ns kusi. Jälleen kerran en edes nokialaisen hyvän navigaattorin perusteella osannut sinne kauppakeskukseen suunnistaa. Vaan kävimme ensin pyörähtämässä Sampun kanssa pienen ympyrän aseman lähistöllä , tietenkin totaalisen väärällä suunnalla. Seisomme yhden ison risteyksen pielessä, ja vimmatusti tein puhelimellani ilmassa kasia (puhelimen antamien ohjeiden mukaan), jotta löytäisin "lähistöllä olevat kaupat". Niitä löytyi noin 80, ei siis tuokaan ominaisuus auttanut meitä suunnistuksessa.  Lopulta totesin, että pakko se on ihan oikealta ihmiseltä, ihan oikeasti pyytää suuntaohjeita. Hyväntahtoisen hymistelyn (kuinka joku voi aseman liepeille eksyä???) saattelemana saimme ystävälliseltä ihmiseltä hyvät ohjeet. Ja Kaari löytyi.

Myös kauppakeskus Iso Omena check (ties kuinka monetta kertaa). Siellä syöty aamupala, ja käyty urheiluliikkeessä täsmäiskulla hankkimassa trion pienimmälle jäsenelle uudet kumisaappaat. Ja sittenhän olikin taas jo perjantai. Ja halittiin, ja pusittiin Edwardin, ja Topon kanssa.

Ens kerralla kyllä mennään sinne kylpylään. Miehen kanssa kaksin...

Siinä Sampun mielestä viikon kohokohdat; autokärryn ohjaaminen, sekä uudet askartelukamppeet. Äiti pistäisi ehkä jännimmäksi momentiksi sen, kun piti saada junasta Sampu, ja rattaat ulos. Yksin. Aina ei valitettavasti avuliaita kanssamatkustajia satu samaan junaan. Onneksi a) ei tartte junailla usein b) yleensä niitä avuliaita tyyppejä on samassa junassa.

Suunnitelmat olivat suuret syys-kesä-joululoman suhteen. Siis äidillä. Teot ihan eri luokkaa.Suorastaan säälittäviä. Kai tähän voisi heittää väljähtäneen lausahduksen; hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ja ratsastaa sillä. Samalla itselleen hokien "ajatus ainakin oli hyvä"

Koska Edwardille sattui sopivasti lääkäriaika tiistaille, sovimme koulun kanssa, että Edward saa lääkärireissun jälkeen ottaa varaslähdön lomailuun. Ja kun aikaa on päivätolkulla, ehdimme käydä siellä Suomenlinnassa. Jonne emme kesälomalla ehtineet. Sama Korkeasaaren kanssa. Ja Lintsilläkin sattuu vielä sopivasti olemaan valokarnevaalit. Tuumasta toimeen.

Tiistain lääkärireissusta selvittiin kunnialla. Edward oli etukäteen käynyt autossa läpi, mitä lääkärin luona tapahtuu; lääkäri katsoo korvan, katsoo kurkkuun (sano aaaaaaa), kuuntelee sydämen, ja katsoo masuun. Pätevä lääkäri osasi tehdä kaikki nämä temput. Plussaa vielä vasarahommista. Ja siitä, että Edward sai kunnian suorittaa vasaratutkimuksen äidilleen. Lääkärireissun jälkeen siirryttiin sopivasti lounasaikaan, kaupungille, suosittuun kahvilaan, lunastamaan palkintoja. Isoa annosta suklaajäätelöä. Jäätelö upposi, mukana olleen Mummin, ja äidin avustuksella. Kunnes; Edward nousi kalpeana ylös kahvipöydästä, vatsaansa pidellen, ja ennenkuin ehdimme kissaa inahtaa, päätti tyhjentää jäätelön lounasaikaan siihen suositun kahvilan lattialle. Äärimmäisen vatsatautikammoisena olin saamassa sydänpysähdystä, kun mietin miten olimme lääkärireissun yhteydessä käyneet moikkaamassa ystävää, ja hänen tytärtään jotka olivat sairaalassa, osastolla. Ja Edward oli pikkuprinsessaa auliisti taputellut päästä varpaisiin. Mummi oli juuri lusikoinut samasta annoksesta jäätelöä; jei, vaari on lähdössä huomenna ulkomaille. Minkäköhänlainen vatsatautiaalto tässä juuri saatiin aikaiseksi? Seuraava sydänpysähdys oli tulossa ajatuksesta; kuinka me pääsemme kotiin. Julkisilla on mentävä. Juna-bussiyhdistelmän ollessa nopein, mutta ei mikään salamannopea sekään. Näin jo sieluni silmin Edwardin yökimässä ohi muovipussin junan penkeille, ja Sampun uusiin rattaisiin, ja kanssamatkustajien kengille. Luojan lykky mukanamme oli useamman vuoden äitikokemuksen, bonuksena vielä triplamummikokemuksen omaava äitini. Joka siinä vaiheessa, kun Edward oksennuksen jälkeen alkoi puhua, kuinka ei haluakaan jäätelöä, vaan haluaa sipsejä, rauhoitti, että kyseessä liene jännitys. Ja jäätelöllä korvattu lounas. Ja kävi ostamassa Edwardille ne sipsit, ja saatteli meidät junaan. Ja pääsimme kunnialla kotiin. Jossa miehen kanssa suoritimme samointein operaation "matot varastoon, ja vuoraa pyyhkeillä sängyt". Ja jäimme odottamaan seuraavaa oksennusta, tai seuraavaa oksentajaa.

Koska seuraavat 24 tuntia menivät rauhaisasti. Kukaan ei oksentanut, voinut pahoin, ollut kalpea, ja kaikille maistui ruoka, uskaltauduin keskiviikkona lounasaikaan läheiselle ostarille. Kauppa-puisto-postireissulle. Ja jos kaikki menee putkeen, voimme liene iltapäiväksi suunnitella reviirin laajennusta, ja uskaltautua sinne Korkeasaareen. Sampu siis rattaisiin,  Edward käsipuoleen. Ja menoksi. Ja kotiin tunnin kuluttua. Kalpean, silmiään siristelevän Sampun kanssa, jonka otsaa koristaa golfpallon kokoinen sarvi. Asvaltti 1-Sampu 0. Pikainen soitto poikien hoitavalle taholle; pitääkö potentiaalisen aivotärähdyspotilaan kanssa olla varovaisempi, kun "pojilla on näitä juttuja". Ei tarvitse, mutta lähtekää herkästi lääkäriin. Iltapäivä siis aivotärähdysseurantaa. Se siitä Korkeasaaresta. No, huomenna on päivä uus, ja sitä rataa.

Torstaina toteamme, että Sampun olemus on yhä siinä määrin nuutunut, että visiitti tutulle lääkärille liene paikallaan. Sampu ratttaisiin, Edward käsipuoleen, ja nokka kohti lääkäriä. Edwardille lupaus pizzeriareissusta lääkärireissun jälkeen. Lääkäri tutkii Samuelin, toteaa aivotärähdyksen, antaa hoito-ohjeita; päänsärkylääkettä, ei pitkiä kävelyjä, tai puistoreissuja juuri nyt. Ja kirjoittaa lähetteen Lastenklinikalle, jos ei Sampu iltapäivään mennessä ole alkanut virkistyä. Ja antaa ohjeeksi "menkää nyt ihan Sampun voinnin mukaan". Sampun maatessa nuutuneena rattaiden pohjalla, alan varovaisesti ehdotella Edwardille pizzeriareissua jollekin toiselle päivälle. Vastauksena ponteva EI. Ja toteamus "Sampukin haluaa pizzaa". Yritän vihjailla, että Sampu ei nyt juuri näytä nälkäiseltä, vastauksena vielä pontevampaan äänensväyyn "EI MINÄ EN HALUA MENNÄ KOTIIN, MINÄ HALUAN PIZZALLE": Selkeä pattitilanne. Kunnes saan ahaa elämyksen; mitä jos käydään ostamassa leffa, muutama suklaakarkki, ja ostetaan kotiin pizzaa.(lahjonta, kaiken a ja o, ja joka tilanteen pelastus!) Edwardin päässä iso pyörä raksuttaa; pizzeria, ja pizza, versus koti-leffa-pizza-nami. Sehän vaan passaa. JOten ei kun kotiin ostosten, ja nuutuneen Sampun kanssa. Joka iltapäivällä alkaa vihdoin näyttää tokenemisen merkkejä.

Perjantaina Edward ja isä viettävät aamupäivällä yhteistä laatuaikaa paikallisella terveysasemalla, verikokeiden merkeissä, tiistaisen lääkärireissun peruilta. Kotona huokailen miehelle, että voi Edward raukkaa; kaikki kivat lomajutut jäivät tekemättä. Ryven äitiyden pohjamudissa; lapsi raasu, viikon kohokohta taisi olla oman pihan haravointi. Kunnes havahdun siihen, miten Edward käy ääneen läpi lomaviikkonsa tapahtumia; kävin lääkärissä, oksensin kahvilan lattialle, tätä nipsaisi ( labrat), Sampu kaatui ja meni lääkäriin. Söin pizzaa ja ostin madagascar elokuvan". Ja tätä samaa ritirampsua käydään läpi jokaiselle, joka suinkin vain jaksaa kuunnella; veljille, tädille, mummille, vaarille, toiselle mummille, koulussa opettajalle, avustajlle, luokkakavereilla . Edwardin tuumaillessa seuraavassa lauseessa miten kiva kesä-joululoma hänellä olikaan.Ja ehdotellessa, että josko se isi nyt kävisi laittamassa kuuseen valot.  Eli kyykkyyn vaan kaikki lomailijat, jotka tekivät jotain tylsää, peruslomajuttua kuten Linnanmäellä karusellissa pyörimistä. Tai Korkeasaaressa leijonia katsastamista. Nuo asiat unohtuvat, Edward tuskin ihan heti unohtaa tätä lomaansa. Eikä äitikään; ja toivoo salaa, tai vähemmän salaa, että seuraava loma menisi vähän normaalimmassa merkeissä.

"vatsatauti" podettu, uskaltautuminen lähiostarille

aivotärähdys podettu, muistona tapauksesta haalistuva sarvi

loma lusittu, mukava oli!

Olen jo aikaa sitten ymmärtänyt vertaistuen merkityksen tässä hieman erilaisessa elämässä, ja vuosien jolkotellessa eteenpäin verkostunut, ja ystävystynyt suuntaan sun toiseen, "meikäläisten" kanssa. Tiedän siis, että en ole yksin. Siis järjellä tiedän. Vertaistuen lisäksi pinnalla pitävät harrastukset;

Yksi mammapäivieni harrastus on nettikirpputorit. Tunnen tekeväni edes jonkinomista ekotekoa ostaessani lapsille käytettyjä lastenvaatteita, ja myymällä omiamme eteenpäin. Toki syydän liikaa rahaa tähän harrastukseen, mutta eivätkös kaikki harrastukset ole aika kalliita? Ja toisaalta; homma pysyy ainakin jollain tapaa balanssissa, kun aina välillä muistaa myydäkin jotain. Valitettavasti harrastuksen myötä minusta on tullut turhan merkkitietoinen, ja nokonuuka lastenvaatteiden suhteen, mutta kai niitä paheitakin on oltava (enemmän, kuin tyyliin viisi)? 

Tiettyjen ihmisten kanssa tekee nettikirppiksillä enemmän kauppaa. Ja siinä kaupanteon lomassa tulee sitten pikkuhiljaa kirjoiteltua sitä sun tätä elämästä, lapsista, lapsista, lapsista. Koska yleensä siis käydään kauppaa näiden pikkupilttien kuteista. Ja yhtäkkiä huomaan, että "meikäläisiä" on joka puolella. Poikamme eivät harvinaisuudessaan kuitenkaan ole luonnonoikkuja. Erityisiä lapsia vilisee siellä sun täällä. Ja elämä on koetellut liian rankalla kädellä aika montaa meistä. Yksi pelkää syntymättömän lapsensa vuoksi, koska aiemmat raskaudet ovat olleet dramaattisia. Toinen pelkää lapsensa kehityksen vuoksi, koska raskauden aikana, ja sen jälkeen on ollut ongelmaa. Kolmannella on ollut draamaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi lapsen ollessa ihan pieni, ja lapsen tulevaisuudesta ei voi oikein olla varma. Ja sitten on niitä "meikäläisiä", joiden lapsilla on jotain tosi harvinaista. Meitähän suorastaan, jos ei nyt vilise nurkissa, niin on levittäytyneenä Suomen suureen maahan vähän sinne sun tänne. 

Me olemme kaikki selvinneet ainakin jollain tapaa tässä elämässä. Ei muu auta.  Me olemme kantaneet pelkoa sydämessä. Me olemme kaikki jossain vaiheessa tunteneet olevamma niin erilaisia, että olemme yksin. Ja jossain vaiheessa tajunneet, että oikeasti; emme ole yksin. Se ei ole mikään klishee, että vertaistuki on paras tuki. Se vaan on. Kun joku tietää mitä oikeasti tunnet sydämessäsi. Koska on käynyt läpi samanlaisia tuntemuksia. Kun joku tietää, miltä tuntuu niinä surkeampina päivinä olla maailman yksinäisin. Ja lohduttaa, että muista; et ole yksin. 

Kiitos kaikki erilaiset-samanlaiset. Ja kaikki muutkin ystävät tottakai. Ettei täällä olla yksin. 

P.S toi haravointihomma; jatketaan sitä kun Sampu on nukkumassa, tai huseeramassa eri päässä pihaa. Sampun mielestä homma menee jotakuinkin näin; äiti haravoi lehdet kasaan, Sampu sohii haravallaan kasan rikki, ja viimeistelee tuhon juoksemalla loppukasan läpi. Ja jos/kun äiti yrittää saada kasaa uudestaan kasaan, edelliset toimenpiteet toistetaan mulkoilevien katseiden saattelemana 

Ensimmäisen kerran kun veimme pojat hoitoon, olisi kun olisi antanut sydämensä, ja ainakin toisen kätensä pois. Tulimme kotiin; mies lähti Sampun kanssa kauppaan, itse vietin illan siivoten raivon, ikävän, ja surun vallassa. Mietin joka sekunti, että miten saatoin jättää kaksi itkevää pikku-ukkoani noin vain toisten hoidettavaksi. Seuraava päivä oli helpompi. Illalla osasimme jo nauttia siitä, että talossa on suht rauhallista, ja hiljaista, ja että luultavasti yöllä ei kukaan herätä. Kerta kerralta tilapäishoitoon lähtö sujuu helpommin niin pojilta, kuin vanhemmiltakin. Olemme totuttautuneet ajatukseen, että tämä ihan oikeasti on kaikkien meidän parhaaksi. 

Nyt on Topon vuoro olla yksin tilapäishoidossa. Näytimme puhelimesta kuvaa tilapäishoitopaikasta; Topo vilkaisi kuvaa, ja painoi puhelimen näytön kiinni. Lähtien huseeraamaan omiaan. Ei ollut valmis lähtemään. Pari lautasellista nakkikeittoa myöhemmin näytimme kuvaa uudestaan. Topo otti puhelimen käteensä, ja meni eteiseen odottamaan pukemista. Nyt olemme valmiita lähtöön. Paikan päällä Topo liikutti nätisti itse itsensä tilapäishoitopaikan ovista sisälle, ei huutoa, ei itkua, ei mitään. Tilapäishoidettava-ammattilaisen ottein odotti, että ulkovaatteet riisutaan, ja lähti painelemaan sinne suuntaan, missä normaalisti on hänen huoneensa. Tähän tämä hyvä flow tyssäsikin, koska Topon huone olikin tällä kertaa aivan eri päässä taloa. Tästä rutiinin muutoksesta seurasi itku, parku, ja iso paha olo. Onneksi tilanteen pelasti kaveri nimeltä pulla; pussi pullaa tassuun, ja Topon elämä oli taas raiteillaan. 

Me muut lähdimme ravintolaan syömään pizzaa. Erityistä herkkua tämä ravintoloissa käynti, eritoten Edwardille (totuuden nimissä me vanhemmat, sekä Sampu harrastamme salaa ravintolalounaita poikien ollessa koulussa/päiväkodissa). Erityistä herkkua vanhemmille oli se, että ainut asia mikä aiheutti muissa ruokailijoissa huomiota, oli Sampun huseeraminen, ja kiipeily penkille, penkiltä alas, ja takaisin penkille. Tyypin ollessa vielä suht pieni, tämä aiheutti ainoastaan hyväntahtoisia hymistelyjä, ja muutaman kujertelun. 

Aamu oli leppoisa; Edward osaa omatoimisesti pukea, (välillä joutuu jonkun vaatekappaleen korjaamaan toisin päin), sekä painostuksen alaisena lapioida aamupuuronsa suht haipakkaan naamariin. Taas erilaista, ei huutoa, ei Topon jahtaamista housut yhdessä, vaippa toisessa kädessä. 

Iltapäivälle olemme suunnitelleet (lääkärikäynnin lisäksi) kahvilareissun. Ja ehkä piipahdamme rauhassa katsomaan Edwardille talvikenkiä. Erilaista taas, tavallista, mutta meille aika erilaista. 

Mutta hitto vie on sitä mölyapinaa ikävä. Hetken välillä ehtii miettiä, miten erilaista elämä olisi jos meitä olisikin vain neljä. Tai jos Topo voisi hyvin. Ja sitten tulee taas sitä mölyapinaa ikävä. Onneksi meillä kuitenkin on nämä erilaiset tavalliset hetkemme säännöllisesti. Kyllä niistä osataan ottaa ilo irti. Ja otetaan vielä isompi ilo irti, kun Topo-rakas-mölyapina taas kotiutuu 

Syy tähän on selkeä. Trion flunssat (tai mitkä tarttuvat taudit tahansa, ja rokotukset, ja sitä rataa) + perussairaus eivät ole mikään ihan helppo yhtälö. Lääkäreiden sanoin stressitilat elimistössä laukaisevat niitä sairauteen kuuluvia kohtauksia. Topo asetettiin rokotuskieltoon alle parivuotiaana. Sampu säikäytti äitinsä, ja neuvolanväen viime talvisen rokotuksen jälkeen. Vartin neuvolareissusta tuli kymmenen tunnin keikka, sisältäen piipahdukset Lastenklinikalla, sekä Lastenlinnan epilepsiaosastolla. Samanlaisia stressititloja siis, kuin rokotus, aiheuttavatihan perus nuhakuumeet. Aiemmin Topon, ja Edwardin kanssa ollessa pieniä, osasimme kaivaa ensiapulääkkeet (stesolidit) esiin ensimmäisen aivastuksen jälkeen. Ne tulivat tarpeeseen, aina. Poikkeuksetta. Olen kantanut kahden stesolidin tainnuttamaan Edwardia Jorvin päivystyksen ovista sisään, todeten suht hätääntyneen näköiselle vastaanottohoitajalle, että ei tässä mitään hätää. Toivon vaan, että löytyy tauti, joka hoidetaan antibiooteilla; näin poika on entistä ehompi kahden päivän sisään. Olen todennut huolestuneen näköiselle lääkärille, joka on diagnosoinut korvatulehduksen, ja katsoo hytkyvää lasta, ehdotellen samalla jotain osastohoidosta, että ei hätää; poika on entistä ehompi kahden päivän sisään. Olen sanonut terveysnumeroon, että ei emme tarvitse ambulanssi, heidän usesasta ehdotuksestaan huolimatta; olisin vain tarkistanut saako pronaxenia, ja buranaa antaa samaan aikaan (ei saa). Sampun kanssa olemme päässeet hieman, tai aika paljonkin helpommalla sen asian suhteen. Onneksi! Koska tuo pikkujätkä on sellainen tauti-imuri, että toista samanmoista tuskin kauhean usein nähdään. 

Nyt siis olemme taas Sampun kanssa pidelleet sairastupaa pystyssä viikon verran. Välillä Sampun rohistessa, ja rötköttäessä bestiksensä, hauvan, päällä reporankana olimme miehen kanssa lähdössä viemään Sampua lääkäriin niiltä näppäimiltä. Mutta kas; kun Sampu huomasi, että aletaan tehdä lähtöä jonnekin, kodin seinien ulkopuolelle, hän koki aina ihmevirkoamisen. Tai kun Edward ja Topo saivat hepuleita, ja aloittivat juoksuleikin, höystettynä muutamalla painiotteella, oltiin kärppänä mukana. Kunnes taas hetken kuluttua rohistiin säälittävänä hauvan päällä. 

Eilen vihdoin ja viimein illalla tokaisin miehelle, että muutaman yöttömän yön, nytkyn, tapaturma-alttiin päivänä jälkeen potilaamme alkaa vaikuttaa suht terveeltä. Omahyväisestä vielä totesin "tällä kertaa pääsimme yllättävän helpolla" Kannattiko sanoa, kannattiko? Tuleva yö meni jotakuinkin näin:

Klo 01.30 herätys siihen, että Sampu rääkyy. Rääkyy taas. Ja yskii niin, että mietin mielessäni noin sekunnin verran ambulanssin tilaamista. Koska en ole ihan varma voiko yskimiseen jotenkin tikahtua, tai tukehtua.Lopulta päädyn häätämään miehen (TAAS) työhuoneeseen nukkumaan, ja raahaan hysteerisenä yskivän Sampun viereen. Sampu yskii, ja yskii. Ja yskii, yskii yskii. Meni se pentele illalla piilottamaan babyhaleristaan itse ventolinepiipun, joten sitäkään ei tähän hätään ole käsillä. Yritän ehdotella vettä "röh röh EI". Lääkettä "röh röh EI EI". Ei sitten... Monen hetken yskimisen jälkeen Sampu yrittää tehdä unta. Yskiminen rauhoittuu, pilalle tulee hervoton hyörintä, pyörintä, hytkyminen, nytkyminen, ja käsillä, sekä jaloilla huitominen. Ja pojan on pakko tietenkin olla aivan äidissä kiinni. Yritän hilata itseäni lähemmäs ja lähemmäs sängyn laitaa, kunnes siinä 180 senttisessä sängyssä vain loppuu tila kesken.

 Noin klo 03 jotakin totean Sampun nukahtaneen, ja alan vaipua horrokseen. Seuraava mielikuva jostain klo 04.30;sta ja siitä, että säpsähdän hereille johonkin, ja huomaan että Sampu on just nyt tippumassa sängystä. Yritän napata kiinni Sampun jalasta, uninen poika pelästyy, rääkäisee, vetää jalan pois, ja tippuu lattialle, vetäen mukanaan yöpöydän lampun. Säikähtäen tästä entistä enemmän. Ja aiheuttaen itselleen seuraavan tolkuttoman yskänpuuskan. Ja tilanne jatkuu jotakuinkin kuten tuolloin kolmisen tuntia aiemmin. Kellon lyödessä seitsemän Sampu koisaa tyytyväisenä, levollisena, yhdessä asennossa. Tuolloin tietenkin isoveljien aloittaessa lauantaiaamun juoksu-kikatus-käkätys-portaissa rymistely-paini shownsa. Ja äitiä vähän väsyttää. 

Jotta ollaan nyt sitten ihan hiljaa vaan tästä tautitilanteesta... 

P.S Edwardille pointsit täydellisestä keksinnöstä, jolla vältellä uusien ihmisten (lasten) nimien opettelun. Edwardilla menevät puurot, ja vellit, eli tytöt ja pojat välillä hieman sekaisin. Vielä hankalampaa on opetella k a i k k i e n tielle osuvien uusien lapsituttavuuksien nimet. Välillä naapurin pojista puhuttiin tyttöinä, kaikki vauvat olivat Ida-vauvoja serkkuvauvan mukaan, ja sitä rataa. Kunnes Edward oppi, että helpoimmalla pääsee, kun käyttää vain yleisnimeä: LAPSET. Siispä eilen, ystäväperheen ollessa kyläilemässä, ja perheen typyjen karattua yläkertaan omille teilleen, Edward tietenkin kysyi typyjen äidiltä sen ilmiselvän kysymyksen "minne lapset menivät". Nerokasta! 

Päätimme kuluvalla viikolla laajentaa repertuaaria Oittaan Angry Birds-puistoon. Jokaiselle jotakin. Hyvin sujui homma, kunnes tuli kotiinlähdön aika. Topo oli kiivennyt siihen puiston korkeimpaan torniin, ja puoli kelmi virne naamallaan keikkui tornin reunalla. Aluksi miehen kanssa naureskelimme pojan edesottamuksille, kunnes pikkuhiljaa kierrokset nousivat; ei hemmetti, ei kai tyyppi aio oikeasti sieltä tornista hypätä alas. Ei kai? Ei voi. Ei hitto, kyllä se aikoo! Alkoi maanittelu; Topo, laske alas. Brum brum, mennään autoon, mennään kotiin, kotona odottaa pupu (Topon unilelu, ystävä, lohtu, ja turva). Ei auta ei, Topo jatkaa keikkumista uhkarohkeamman näköisenä, ja yhä vähemmän yhteistyökykyisenä.

Seuraavaksi ohjeistus Edwardille; mene hakemaan Topo alas. Ohjaa liukumäkeen. Edward painelee torniin. Seuraavassa hetkessä Sampu tekee seuraa. Topo keikkuu yhä tornin reunalla, tajuten hyvin selkeästi, että nyt on tullut aiheutettua pienimuotoinen tilanne. Edward hokee "Topo tule alas", Topon virne senkus levenee. Äiti, ja isä alkavat käydä kiivasta keskustelua siitä, kenen pitää kiivetä sinne vihaisen linnun pesään hakemaan poika alas. Koska se ei sieltä meinaa ihan itsekseen maankamaralle liikahtaa.

Seuraavassa hetkessä alamme ihmetellä, että missä vili vilpertti, varmasti salaa noin tuhat jalkaa (nopeudesta päätellen) omistava kuopuksemme luuraa. Alkaa huutelu "Sampu Sampu" "Edward, työnnä Topo liukumäkeen", Edwardin pyöriessä hämmentyneen näköisenä ylhäällä tornissa. Edward päättää ns ottaa ritolat ja laskee alas tornista. Hänelle riitti tämä pikkuveljien kaitseminen tältä erää. Vieressä leikkivä poikalapsi tulee kertomaan, että kuopuksemme on kerinnyt nanosekunnissa viereiseen liukumäkeen. Sillä suunnalla siis kaikki hyvin. Mutta, Topo vaan keikkuu siellä tornin reunalla yhä vain velmumpi ilme naamalla. Mitäs sitten? Ei kun Sampu miehen kainaloon, Edwardille ohjeistus "nyt lähdetään kotiin", ja äiti lähtee kiipeilemään sinne vihaisen linnun torniin. Topo yrittää ottaa muutaman karkuaskeleen häkin kokoisessa rakennelmassa, mutta tulee siihen johtopäätökseen, että paras antautua. Keikkumiset on keikuttu. Ei kun nokka kohti maankamaraa. Ja ei; en ängennyt itseäni kuvassa näkyvään putkiliukumäkeen. Sen verran kuntokuurin kanssa vielä ohjelmaa, etten halunnut seuraavaksi ohjelmanumeroksi "palokunta purkaa putkiliukumäkeä, pelastaen sinne jumiin jääneen äiti-ihmisen". Tulipahan huomattua, että hyvinä päivinä, hyvinä hetkinä, herran päässä iso pyörä pyörii hyvin pikkupoikamaisilla raiteilla. 

Seuraavaa puistoreissua odotellessa. 

.. puistoilua, kelillä kuin kelillä. Tulipa muuten tällä kyseisellä puistoreissulla perusteellisesti havaittua, miksi oma syystakki oli niin edullinen. Vedenpitokyky nolla. Hyvä syy ostaa uusi takki. 

... kivien heittelyä veteen. Onkohan olemassa yhtään lasta, jonka mielestä tämä ei olisi hauskaa?

Kotona, pihalla puuhastelua.

kaupassa käyntiä

ja askartelua. Joskus muinoin kuvittelin, että askarteluhetki on totaalisen pilalla, jos askarteluiden parissa ei viihdytä vähintään puolta tuntia putkeen. Onhan askartelulle päiväkodeissakin pyhitetty tyyliin tunti. Myöhemmin opin, että tämä tunti pitää sisällään sitä, että lapset hötkyilevät paikasta toiseen, kaatavat vesivärivedet päälleen, ihastelevat naapurin töitä, esittelevät omia töitään. Ja ehkä kolmen minuutin ajan jaksavat tehdä "sitä itseään". Nykyisin siis meilläkin askarteluhetket ovat leppoisampia, ja niitä on sitten vaikka neljä kolmen minuutin hetkosta päivässä. Tai välillä ei ensimmäistäkään. Mennään fiiliksellä. 

Elämä on sellaista perus lapsiperhearkea(kin). 

En kestä sitä, että stressaan kulkutauteja, tapaturmia, luonnonkatastrofeja, ja kaikkea muuta mahdollista, joka voisi pysäyttää matkasuunnitelmat, yleensä stressaten päivätolkulla ennen lähtöä. Ja aina stressin huipentuessa matkaa edeltävään päivään. Olemme muutaman kerran "sitten lasten saannin" päässeet miehen kanssa kahdestaan reissaamaan yön-kahden pituisia reissuja, ja totuuden nimissä muistaakseni vain kerran homma on tyssännyt alkutekijöihinsä. Tuolloin Topon saadessa vähän isomman epilepsiakohtauksen. Toisella kerralla yksi katraasta oli sairaana, mutta Mummi otti lapsen hoitoon jokatapauksessa. Eli pelko ei ole edes hirveän todellinen. Mutta mitenkäs siitä eroon pääsisi? Ei sitten millään. Nyt on pahin stressi taas stressattu ja ihan juuri kohta lähdemme miehen kanssa viettämään minilomaa, juhlistaen samalla hieman etukäteen 10 v hääpäivää. Tällä kertaa suurin stressitekijä oli se, kun facebook-kaverini useiden satojen kilometrien päässä julisti päivityksessään potevansa vatsatautia. Siinähän sitten meni yöunet, kun odottelin että koska se iskee meille. Todella todellista pelkoa... 

P.S samalla tavalla stressaan, kun matkustamme koko perhe. Välillä on vaikea uskoa, että entisessä elämässäni tein reissutyötä, ja lähdin useamman päivän reissuun tyyliin vartissa. Toista se on nyt; laukkulistoja on alettava tehdä viikkoa ennen h-hetkeä. Pitää muistaa tilata "lentolupakirjat" hoitavalta taholta, ostaa minigrip-pusseja lääkkeille. Ja miettiä lääkevarasto sen mukaan, mitä kaikkea v o i s i   e h k ä   m a h d o l l i s e s t i tapahtua. Aika paljon on tapahtunutkin; yleensä joka reissukohteessa paikallinen lääkäri on kertaallen käynyt tsekkaamassa jonkun triomme terveydentilan. Ja kertaalleen ollaan ajeltu parilla ambulanssilla reissukohteen pimenevässä yössä. Aina kuitenkin selvitty säikähdyksellä. Toistaiseksi. Mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Siksi luultavasti stressaan reissujamme aina, ja ikuisesti. onko tääkin nyt sitten joku äiti-juttu?