Ensinnäkin; lehmänhermot tarvinnee joka ainut yhden, tai useamman pienen lapsen vanhempi. Jos joku on sitä mieltä, että ei ikinä hermostu lapselleen, mistään asiasta,  niin tulen enemmän kuin mielellään opettelemaan kasvattamisen jaloa taitoa. Siis ilman hermostumista. Toisekseen; kyllä on epäreilua, että minulle, ja miehelle; kahdelle ei lehmänhermoja omaavalle, viskataan pienen kylän verran ns "erityislapsia", ilman mitään vastuun kasvamisen myötä kasvavia jaloja luonteenpiirteitä. Jos perhettä siunataan erityislapsella, korvatulehduskierrelapsella, allergialapsella, astmalapsella, refluksilapsella jne, niin ehdottomasti samaan pakettiin pitäisi kuulua ne lehmänhermot. Niille nimittäin on tarvetta. Kuten tänään...

Olemme viimeiset kolme vuotta puhuneet, että Edward voisi opetella ajamaan pyörää (tai teknisesti kai polkemaan pyörää?). Siitä on puhuttu kotona, isovanhempien kanssa, kummien kanssa, päiväkodin henkilökunnan kanssa, ja toimintaterapeutin kanssa. Jotenkin asia on vain aina jäänyt puheasteelle. Kunnes yhden energiapyrähdykseni aikana selasin läpi nettikirppistä, etsien Edwardille pyörää. Ja sellainen löytyi; apupyörillä varustettu, tarpeeksi iso, ja samalla tarpeeksi pieni. Tarpeeksi elämää nähnyt, ja edullinen (jos tämä pyöräasia ei ota tuulta alleen). Suorastaan hellyttävän ruma. Ja niin meille kotiutui Edwardin ensimmäinen pyörä (sen punaisen hulluilta päiviltä vuonna 2007 ostetun kolmipyöräisen lisäksi). Ensin Edward kävi istumassa pyörän selässä houkuteltuna. Kasvatuksen a,b,c;hän on uhkailu-kiristys-lahjonta; istu kaksi minuuttia pyörän satulassa, ja saat iltapalan jälkeen suklaakaakaota. Lahjontahan toimii jotakuinkin aina, joten Edwardhan istui. Seuraavana päivänä Edward meni itse istuksimaan pyörän selkään. Kolmantena päivän keksin porkkanan (tai siis lahjonnan); kun opit polkemaan, poljetaan lähikauppaan ostamaan sipsejä. Ja Edwardhan yritti polkea. Neljäntenä päivänä yritti polkea vähän lisää, mutta kun totesi ettei homma ole ihan yksioikoista, keksi, että isihän voisi työntää hänet ja pyörän sinne lähikauppaan. Pointsit hyvästä päättelytaidosta! Tänään , päivänä numero viisi, lähdimme tekemään harjoituksia pois omalta kotiterassilta; ihan oikeille teille. Ja voi hyvät hyssykät sentään...

Miten opetat polkemaan lasta, jolle käsitykset "eteenpäin", "taaksepäin", "älä jarruta", ja ylipäänsä "polje" ovat samaa, kuin minulle tultaisi antamaan ohjeita tanskaksi; saattaisin vahingossa ymmärtää muutaman sanan. Lopulle joutuisin vain nyökkäilemään sen näköisenä, kuin oikeasti ymmärtäisin mistä on puhe. Koska en haluaisi vaikuttaa ihan äärettömän tyhmältä. Vähän oli sama meininki Edwardin pyöräilyn kanssa "mutta äiti, minä poljen" = ei polje, potkii jaloilla vauhtia. "mutta äiti, minä en jarruta" = lausuttuna pyörän jarrut niin pohjassa, että kertakaikkiaan pyörä ei hievahtanut mihinkään. "kyllä kyllä, poljen eteenpäin" = samaan aikaan oikea jalka liukuen polkimella puoli kierrosta taaksepäin. Välillä kuului säälittävällä, pienellä äänellä "mutta äiti, minä olen väsynyt kaikista päivän leikeistä". Ja sitä rataa. 45 metrin jälkeen luovuin ajatuksesta, että harjoittelemme tätä pyöräilyhommaa 2,5 kilometrin verran lähikaupalla. Ehdotin, että jos poljettaisi puistoon (jonne matkaa noin 550 metriä), ja jos homma onnistuu, isi lähtee Edwardin kanssa autolla sipsikaupoille. Homma selvä; nokka kohti puistoa. 300 metrin kohdalla ehdotin, että jos nyt kuitenkin mentäisikin vain takaisin kotiinpäin, ja jos polkeminen sujuu, autolla sipsikaupoille. Homma selvä; nokka takaisin kohti kotia. Tässä vaiheessa aloin myöskin ehdotella, että mitä jos työnnetään vain pyörä kotiin, harjoitellaan huomenna. Mutta ei; Edward ei luovuta. Ei kuuna päivänä, kun kyseessä on paketti sipsejä. Eli ei kun hammasta purren, ja ohjastaen "älä jarruta", "polje", "polje eteenpäin" jatkamaan puuhaa. (ja totuuden nimessä saattoi joku kirosanaksi tulkittava tässä vaiheessa lipsahtaa tämän äiti-ihmisen suusta).  Kunnes; kun olin jo totaalisen luovuttanut, valmis itse viskaamaan pyörän lähimpään ojanpenkareeseen, tai autiotontille ajatellen, että kun minä olen pärjännyt ilman ajokorttia, niin kyllä Edwardkin pärjää ilman pyöräilytaitoja, niin voilá; yhtäkkiä, pienessä lievässä (hyvin lievässä) alamäessä; Edward polki! Ainakin 20 polkaisun verran! Tuon saavutuksen jälkeen kokeilimme pyöräilyä, ja sitä polkemista vielä hetken verran, kunnes yhteistuumin päätimme, että nyt tämä "jopo" talutetaan kotiin. 

Kaiken kaikkiaan pyöräilyreissun jälkeen kesti tunnin verran, ennenkuin ärtymys, ja pulssi olivat laskeneet jossain määrin normaalille tasolle. Vieläkin ollen kaukana lehmänhermo-olotilasta. Tiedä mitä hengitysharjoituksia pitää huomenna tehdä ennen iltaista pyörälenkkiä. Joka tapauksessa, uskon että nämä hermostumiset eivät ole turhia; kyllä se Edward polkemisen jalon taidon oppii. Ennemmin tai myöhemmin. Ei lehmänhermoisen äidin tietenkin toivoessa, että todella todella ennemmin.