Bermudankolmio jatkaa kirjoitteluaan osoitteessa:

http://bermudankolmioblog.blogspot.fi

Tule seuraamaan jatkossakin kolmion menoa, ja meininkiä 

Tasan kahden kuukauden välein Edward, ja Topo käyvät yhdessä tilapäishoidossa.Ja välikuukausina Topo käy samaisesssa tilapäishoitopaikassa yksin. Tilapäishoidostahan alettiin meille vanhemmille puhua jo vuosia sitten, mutta ajatus torpattiin puoleltamme sen sileän tien: ei kuuna päivänä. Eikös se sanontakin mene never say never.

Kahden kuukauden välein siis viemme koulupäivän jälkeen Edwardin ja Topon keskiviikko iltapäivänä tilapäishoitopaikkaan, ja seuraavan kerran halimme, ja pusimme (lainatakseni Edwardia) perjantaina koulun jälkeen. Ja voin kertoa, että suunnitelmat ovat aina suuret näille isoveljien yhteisille tilapäishoitojaksoille. Alamme miehen kanssa  spekuloida noin kolmea viikkoa ennen hoitojaksoa kuinka tällä kertaa, ihan satavarmasti, Sampu laitetaan jommallekummalle mummille hoitoon. Ja lähdemme Naantalin kylpylään. Mies on jo suunnitellut valmiiksi, miten hoitaa työpäivänsä etätyönä kylpylästä käsin. Kun aikaa hoitojaksoon on kaksi viikkoa, alamme puhua siitä, että voisihan sitä vaan laittaa Sampun yökylään, ja mennä kaupungille kaupoille, ja käydä syömässä. Ja tulla yöksi kotiin. Viikko ennen hoitojaksoa homma on typistynyt siihen, että jos pyytäisi jompaakumpaa mummia illalla Sampun vahdiksi, ja kävelisi lähimpään ravintolaan syömään. Samalla saisi tehtyä iltalenkin, kolme kilometriä suuntaansa. Niin, ja voitte vain arvata, että homma typistyy entisestään kun tilapäishoitojaksot ns kolkuttelevat ovella. Tähän mennessä vuoden sisällä Sampu on näinä jaksoina ollut kerran kaksi tuntia mummin hoidossa, ja 10 vuotis hääpäiväreissumme ajan kaksi yötä mummin hoivissa. Mutta toivossa on hyvä elää. Ja eikös ihmisellä pidä olla unelmia. Ja sitä rataa.

Tällä kertaa aloimme jossain vaiheessa viikon sisään ennen Edwardin ja Topon hoitojaksoa puhua siitä, että voisi lähteä käymään Sampun kanssa kylpylässä. Se olisi takuulla ihan leppoisaa. Toinen saisi polskia aikuisten altailla, sillä aikaa kun toinen polskii Sampun kanssa lasten puolella. Ja sitten vuoronvaihto, ja sitten vaikka kaikki yhdessä sinne lasten vesiliukumäkiin. Illalla mentäisi syömään hyvin.. Ja Sampuhan raaaaakastaa syödä ravintoloissa. Se kuinka paljon hän syö on ihan sivuseikka, mutta se "hei olen ravintolassa"-fiilistelyn määrä on jotain melkein käsittämätöntä. No, kuinkas ollakaan kaksi päivää ennen h-hetkeä, Sampu alkoi yskiä ja röhiä. Koska yskiminen, ja röhiminen hyvin pikaiseen pääsi aika päheisiin mittasuhteisiin, heittivät mies, ja Sampu iltakeikan tutulle lääkäriasemalle. Vähän kortisonia, vähän spiraa, ja sitten kotona sitä ventolinea viikon verran neljän tunnin välein. Eli unohdetaan kylpylät.Voihan venäjä. Seuraavat kaksi vuorokautta lusittiin tiukasti kotona oloja, ja pihinöitä parantelemassa. Mutta kun laps ei ole kuin semikipeä, niin alkaahan ne seinät kaatua pikkuhiljaa päälle. Ja eritoten äidin naama kyllästyttää. Samoin askartelut, kirjat, legot, dvd:t, junaradat, no ylipäänsä kaikki. Ja ei tarvitse edes ruveta puhumaan äidin kyllästymisen määrästä.  Keskiviikkona, kun oli se päivä jolloin lähdetään viemään Edwardia ja Topoa hoitoon tilanne kulminoitui siihen, että aamupäivästä teimme Sampun kanssa hyökkäyksen ensimmäiseen kauppakeskukseen. Kun ruokakauppaan oli mentävä, niin käydään nyt samalla "vähän pyörimässä". Kun ei voi oikein vielä puistoonkaan mennä.

Ja mistä koostuivat meidän "vapaapäivien" ohjelmat: uusi ostoskeskus Kaari check. Siellä illastettu, sekä käyty testaamassa kauppakeskuksen supermarketti. Jännitystä elämään saimme sillä, että mies tuli paikkaan suoraan töistä. Sampu ja minä junailimme Kannelmäkeen, kahdella junalla. Osasimme loistavasti perille, siis ainakin Kannelmäen asemalle asti. Jonka jälkeen homma pikkiriikkisesti ns kusi. Jälleen kerran en edes nokialaisen hyvän navigaattorin perusteella osannut sinne kauppakeskukseen suunnistaa. Vaan kävimme ensin pyörähtämässä Sampun kanssa pienen ympyrän aseman lähistöllä , tietenkin totaalisen väärällä suunnalla. Seisomme yhden ison risteyksen pielessä, ja vimmatusti tein puhelimellani ilmassa kasia (puhelimen antamien ohjeiden mukaan), jotta löytäisin "lähistöllä olevat kaupat". Niitä löytyi noin 80, ei siis tuokaan ominaisuus auttanut meitä suunnistuksessa.  Lopulta totesin, että pakko se on ihan oikealta ihmiseltä, ihan oikeasti pyytää suuntaohjeita. Hyväntahtoisen hymistelyn (kuinka joku voi aseman liepeille eksyä???) saattelemana saimme ystävälliseltä ihmiseltä hyvät ohjeet. Ja Kaari löytyi.

Myös kauppakeskus Iso Omena check (ties kuinka monetta kertaa). Siellä syöty aamupala, ja käyty urheiluliikkeessä täsmäiskulla hankkimassa trion pienimmälle jäsenelle uudet kumisaappaat. Ja sittenhän olikin taas jo perjantai. Ja halittiin, ja pusittiin Edwardin, ja Topon kanssa.

Ens kerralla kyllä mennään sinne kylpylään. Miehen kanssa kaksin...

Siinä Sampun mielestä viikon kohokohdat; autokärryn ohjaaminen, sekä uudet askartelukamppeet. Äiti pistäisi ehkä jännimmäksi momentiksi sen, kun piti saada junasta Sampu, ja rattaat ulos. Yksin. Aina ei valitettavasti avuliaita kanssamatkustajia satu samaan junaan. Onneksi a) ei tartte junailla usein b) yleensä niitä avuliaita tyyppejä on samassa junassa.

 

Kuten muillakin maamme eteläosien kouluaisilla, myös Edwardilla oli ilo lomailla viime viikolla. Käsitteiden ollessa vielä hieman hakusessa, Edward puhui iloisesti samassa lauseessa olevansa kesälomalla. Ja joululomalla. Ja ohjeisti isää laittamaan kynttilät kuuseen.

Suunnitelmat olivat suuret syys-kesä-joululoman suhteen. Siis äidillä. Teot ihan eri luokkaa.Suorastaan säälittäviä. Kai tähän voisi heittää väljähtäneen lausahduksen; hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ja ratsastaa sillä. Samalla itselleen hokien "ajatus ainakin oli hyvä"

Koska Edwardille sattui sopivasti lääkäriaika tiistaille, sovimme koulun kanssa, että Edward saa lääkärireissun jälkeen ottaa varaslähdön lomailuun. Ja kun aikaa on päivätolkulla, ehdimme käydä siellä Suomenlinnassa. Jonne emme kesälomalla ehtineet. Sama Korkeasaaren kanssa. Ja Lintsilläkin sattuu vielä sopivasti olemaan valokarnevaalit. Tuumasta toimeen.

Tiistain lääkärireissusta selvittiin kunnialla. Edward oli etukäteen käynyt autossa läpi, mitä lääkärin luona tapahtuu; lääkäri katsoo korvan, katsoo kurkkuun (sano aaaaaaa), kuuntelee sydämen, ja katsoo masuun. Pätevä lääkäri osasi tehdä kaikki nämä temput. Plussaa vielä vasarahommista. Ja siitä, että Edward sai kunnian suorittaa vasaratutkimuksen äidilleen. Lääkärireissun jälkeen siirryttiin sopivasti lounasaikaan, kaupungille, suosittuun kahvilaan, lunastamaan palkintoja. Isoa annosta suklaajäätelöä. Jäätelö upposi, mukana olleen Mummin, ja äidin avustuksella. Kunnes; Edward nousi kalpeana ylös kahvipöydästä, vatsaansa pidellen, ja ennenkuin ehdimme kissaa inahtaa, päätti tyhjentää jäätelön lounasaikaan siihen suositun kahvilan lattialle. Äärimmäisen vatsatautikammoisena olin saamassa sydänpysähdystä, kun mietin miten olimme lääkärireissun yhteydessä käyneet moikkaamassa ystävää, ja hänen tytärtään jotka olivat sairaalassa, osastolla. Ja Edward oli pikkuprinsessaa auliisti taputellut päästä varpaisiin. Mummi oli juuri lusikoinut samasta annoksesta jäätelöä; jei, vaari on lähdössä huomenna ulkomaille. Minkäköhänlainen vatsatautiaalto tässä juuri saatiin aikaiseksi? Seuraava sydänpysähdys oli tulossa ajatuksesta; kuinka me pääsemme kotiin. Julkisilla on mentävä. Juna-bussiyhdistelmän ollessa nopein, mutta ei mikään salamannopea sekään. Näin jo sieluni silmin Edwardin yökimässä ohi muovipussin junan penkeille, ja Sampun uusiin rattaisiin, ja kanssamatkustajien kengille. Luojan lykky mukanamme oli useamman vuoden äitikokemuksen, bonuksena vielä triplamummikokemuksen omaava äitini. Joka siinä vaiheessa, kun Edward oksennuksen jälkeen alkoi puhua, kuinka ei haluakaan jäätelöä, vaan haluaa sipsejä, rauhoitti, että kyseessä liene jännitys. Ja jäätelöllä korvattu lounas. Ja kävi ostamassa Edwardille ne sipsit, ja saatteli meidät junaan. Ja pääsimme kunnialla kotiin. Jossa miehen kanssa suoritimme samointein operaation "matot varastoon, ja vuoraa pyyhkeillä sängyt". Ja jäimme odottamaan seuraavaa oksennusta, tai seuraavaa oksentajaa.

Koska seuraavat 24 tuntia menivät rauhaisasti. Kukaan ei oksentanut, voinut pahoin, ollut kalpea, ja kaikille maistui ruoka, uskaltauduin keskiviikkona lounasaikaan läheiselle ostarille. Kauppa-puisto-postireissulle. Ja jos kaikki menee putkeen, voimme liene iltapäiväksi suunnitella reviirin laajennusta, ja uskaltautua sinne Korkeasaareen. Sampu siis rattaisiin,  Edward käsipuoleen. Ja menoksi. Ja kotiin tunnin kuluttua. Kalpean, silmiään siristelevän Sampun kanssa, jonka otsaa koristaa golfpallon kokoinen sarvi. Asvaltti 1-Sampu 0. Pikainen soitto poikien hoitavalle taholle; pitääkö potentiaalisen aivotärähdyspotilaan kanssa olla varovaisempi, kun "pojilla on näitä juttuja". Ei tarvitse, mutta lähtekää herkästi lääkäriin. Iltapäivä siis aivotärähdysseurantaa. Se siitä Korkeasaaresta. No, huomenna on päivä uus, ja sitä rataa.

Torstaina toteamme, että Sampun olemus on yhä siinä määrin nuutunut, että visiitti tutulle lääkärille liene paikallaan. Sampu ratttaisiin, Edward käsipuoleen, ja nokka kohti lääkäriä. Edwardille lupaus pizzeriareissusta lääkärireissun jälkeen. Lääkäri tutkii Samuelin, toteaa aivotärähdyksen, antaa hoito-ohjeita; päänsärkylääkettä, ei pitkiä kävelyjä, tai puistoreissuja juuri nyt. Ja kirjoittaa lähetteen Lastenklinikalle, jos ei Sampu iltapäivään mennessä ole alkanut virkistyä. Ja antaa ohjeeksi "menkää nyt ihan Sampun voinnin mukaan". Sampun maatessa nuutuneena rattaiden pohjalla, alan varovaisesti ehdotella Edwardille pizzeriareissua jollekin toiselle päivälle. Vastauksena ponteva EI. Ja toteamus "Sampukin haluaa pizzaa". Yritän vihjailla, että Sampu ei nyt juuri näytä nälkäiseltä, vastauksena vielä pontevampaan äänensväyyn "EI MINÄ EN HALUA MENNÄ KOTIIN, MINÄ HALUAN PIZZALLE": Selkeä pattitilanne. Kunnes saan ahaa elämyksen; mitä jos käydään ostamassa leffa, muutama suklaakarkki, ja ostetaan kotiin pizzaa.(lahjonta, kaiken a ja o, ja joka tilanteen pelastus!) Edwardin päässä iso pyörä raksuttaa; pizzeria, ja pizza, versus koti-leffa-pizza-nami. Sehän vaan passaa. JOten ei kun kotiin ostosten, ja nuutuneen Sampun kanssa. Joka iltapäivällä alkaa vihdoin näyttää tokenemisen merkkejä.

Perjantaina Edward ja isä viettävät aamupäivällä yhteistä laatuaikaa paikallisella terveysasemalla, verikokeiden merkeissä, tiistaisen lääkärireissun peruilta. Kotona huokailen miehelle, että voi Edward raukkaa; kaikki kivat lomajutut jäivät tekemättä. Ryven äitiyden pohjamudissa; lapsi raasu, viikon kohokohta taisi olla oman pihan haravointi. Kunnes havahdun siihen, miten Edward käy ääneen läpi lomaviikkonsa tapahtumia; kävin lääkärissä, oksensin kahvilan lattialle, tätä nipsaisi ( labrat), Sampu kaatui ja meni lääkäriin. Söin pizzaa ja ostin madagascar elokuvan". Ja tätä samaa ritirampsua käydään läpi jokaiselle, joka suinkin vain jaksaa kuunnella; veljille, tädille, mummille, vaarille, toiselle mummille, koulussa opettajalle, avustajlle, luokkakavereilla . Edwardin tuumaillessa seuraavassa lauseessa miten kiva kesä-joululoma hänellä olikaan.Ja ehdotellessa, että josko se isi nyt kävisi laittamassa kuuseen valot.  Eli kyykkyyn vaan kaikki lomailijat, jotka tekivät jotain tylsää, peruslomajuttua kuten Linnanmäellä karusellissa pyörimistä. Tai Korkeasaaressa leijonia katsastamista. Nuo asiat unohtuvat, Edward tuskin ihan heti unohtaa tätä lomaansa. Eikä äitikään; ja toivoo salaa, tai vähemmän salaa, että seuraava loma menisi vähän normaalimmassa merkeissä.

"vatsatauti" podettu, uskaltautuminen lähiostarille

aivotärähdys podettu, muistona tapauksesta haalistuva sarvi

loma lusittu, mukava oli!

... Niin tuttu tunne. Tiedän etten ole. Mutta välillä tunnen kuitenkin olevani yksin. Vaikka ympärilläni on ihmisiä; perhettä, ystäviä, kavereita, tuttuja. On perheitä joissa ei ole lapsia, sinkkuja, eronneita, tavallisten lasten vanhempia, ja erityislasten vanhempia. Silti välillä tunnen olevani ainoa maailmassa. Kenenkään muun elämä ei ole kuten meidän. No, siinä olen varmasti oikeassa. Eikä meidän elämä ole, kuin kenenkään muun. Kaikilla on omat huolensa arjessa, ja elämässä. Jollekin niitä kauhotaan isommalla kauhalla, toinen saa luojan lykky vain teelusikalla. Mutta huolettomana tuskin meistä kukaan kulkee täällä.

Olen jo aikaa sitten ymmärtänyt vertaistuen merkityksen tässä hieman erilaisessa elämässä, ja vuosien jolkotellessa eteenpäin verkostunut, ja ystävystynyt suuntaan sun toiseen, "meikäläisten" kanssa. Tiedän siis, että en ole yksin. Siis järjellä tiedän. Vertaistuen lisäksi pinnalla pitävät harrastukset;

Yksi mammapäivieni harrastus on nettikirpputorit. Tunnen tekeväni edes jonkinomista ekotekoa ostaessani lapsille käytettyjä lastenvaatteita, ja myymällä omiamme eteenpäin. Toki syydän liikaa rahaa tähän harrastukseen, mutta eivätkös kaikki harrastukset ole aika kalliita? Ja toisaalta; homma pysyy ainakin jollain tapaa balanssissa, kun aina välillä muistaa myydäkin jotain. Valitettavasti harrastuksen myötä minusta on tullut turhan merkkitietoinen, ja nokonuuka lastenvaatteiden suhteen, mutta kai niitä paheitakin on oltava (enemmän, kuin tyyliin viisi)? 

Tiettyjen ihmisten kanssa tekee nettikirppiksillä enemmän kauppaa. Ja siinä kaupanteon lomassa tulee sitten pikkuhiljaa kirjoiteltua sitä sun tätä elämästä, lapsista, lapsista, lapsista. Koska yleensä siis käydään kauppaa näiden pikkupilttien kuteista. Ja yhtäkkiä huomaan, että "meikäläisiä" on joka puolella. Poikamme eivät harvinaisuudessaan kuitenkaan ole luonnonoikkuja. Erityisiä lapsia vilisee siellä sun täällä. Ja elämä on koetellut liian rankalla kädellä aika montaa meistä. Yksi pelkää syntymättömän lapsensa vuoksi, koska aiemmat raskaudet ovat olleet dramaattisia. Toinen pelkää lapsensa kehityksen vuoksi, koska raskauden aikana, ja sen jälkeen on ollut ongelmaa. Kolmannella on ollut draamaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi lapsen ollessa ihan pieni, ja lapsen tulevaisuudesta ei voi oikein olla varma. Ja sitten on niitä "meikäläisiä", joiden lapsilla on jotain tosi harvinaista. Meitähän suorastaan, jos ei nyt vilise nurkissa, niin on levittäytyneenä Suomen suureen maahan vähän sinne sun tänne. 

Me olemme kaikki selvinneet ainakin jollain tapaa tässä elämässä. Ei muu auta.  Me olemme kantaneet pelkoa sydämessä. Me olemme kaikki jossain vaiheessa tunteneet olevamma niin erilaisia, että olemme yksin. Ja jossain vaiheessa tajunneet, että oikeasti; emme ole yksin. Se ei ole mikään klishee, että vertaistuki on paras tuki. Se vaan on. Kun joku tietää mitä oikeasti tunnet sydämessäsi. Koska on käynyt läpi samanlaisia tuntemuksia. Kun joku tietää, miltä tuntuu niinä surkeampina päivinä olla maailman yksinäisin. Ja lohduttaa, että muista; et ole yksin. 

Kiitos kaikki erilaiset-samanlaiset. Ja kaikki muutkin ystävät tottakai. Ettei täällä olla yksin. 

 

ei voi paljon syyssää parantua siitä, mitä tänään oli tarjolla. Ruskaa parhaimmillaan, aurinkoa, ja kaiken kruunasi se, että koko trio oli suht yhteistyökykyinen, ja niin harmoniassa, kuin trio olla voi. Ainoa ongelma joka sattui tielle oli homma nimeltä uiminen. Topohan raaaaaakastaaaa vettä (ei suihkua, mutta vettä kaikessa muussa muodossa). Ja Topo ei voi käsittää sitä, että uimaan ei mukamas voisi mennä, kun ei ole vielä edes lunta maassa. Milläs selität asiaa herralle. Kuvilla? Ei onnistu. Sanoilla? Ei onnistu. Maanittelulla? Ei todellakaan. Uhkailulla? Homma ei toimi Topon kanssa. Joten ei muuta kuin vaatteet pois päältä, hymy kasvoille, ja ilmoitus "anna palaa Topo, mene uimaan". Ja Topohan meni. Siis siihen rantaveteen asti. Kunnes rääkäisi pettyneenä, ja katsoi minua ilmeellä "noh äiti, hoida vesi lämpimämmäksi". Ei onnistunut. Topo kokeili sitä uintihommaa toisen, kolmannen, neljännen, ja viidennen kerran, kunnes tyytyi hetken viskomaan nakupellenä kiviä veteen, jonka jälkeen pulla-lupauksella houkuteltuna suostui palaamaan takaisin sisätiloihin. Vähän veikkaan, että tämä ei ollut syksyn viimeinen uimavesien testauskeikka. 

P.S toi haravointihomma; jatketaan sitä kun Sampu on nukkumassa, tai huseeramassa eri päässä pihaa. Sampun mielestä homma menee jotakuinkin näin; äiti haravoi lehdet kasaan, Sampu sohii haravallaan kasan rikki, ja viimeistelee tuhon juoksemalla loppukasan läpi. Ja jos/kun äiti yrittää saada kasaa uudestaan kasaan, edelliset toimenpiteet toistetaan mulkoilevien katseiden saattelemana