vielä käytiin kerran mökillä notkumassa, mutta kun siitä ei pääse yli eikä ympäri, että maassamme on oppivelvollisuus, ja taloudessa kaksi sen alaisuudessa olevaa poikasta, oli se palattava kotiin. Ja tosissaan aloitettava arki.

Arki lähti käyntiin kuten viime vuonna;koulutaksia ei näkynyt eikä kuulunut aamulla, viemään esikoista kouluun. Erona viime vuoteen, ja koulun aloitukseen, tiesimme jo "konkareina", että taksit eivät aina kulje ihan kuten pitää, ja osasimme odotella rauhassa. Kyllä se auto tulee (on vain kerran jättänyt tulematta). Edwardkin osasi hengailla rauhassa oven pielessä, antaen 30 sekunnin välein tilannetiedotteita "taksi ei ole vielä täällä".  Puolen tunnin jälkeen puhelin soi, ja tuli ilmoitus, että kohta ollaan pihassa. 

Yksi asia pois päiväjärjestyksestä; Esikoinen siis matkalla kouluun 

Seuraavaksi Topolle sadevaatteet päälle, isän kyytiin, ja nokka kohti päiväkotia. Ja aloin selvitellä Topon taksikyytejä. Koska Topolla on pidennetty oppivelvollisuus, on hän siis jo teknisesti koululainen. Joten taksikyytejä ei enää anottukkaan sen mukavan sedän kautta, jonka kanssa homma oli viimeisen vuoden sujunut kuin tanssi. Kaikki uusihan on enemmän, tai vähemmän pelottavaa, joten keräsin sisääni hyppyllisen (enempään ei heti lomien jälkeen kyennyt) taistelutahtoa, ja aloin soitella tälle koululaisten kyydeistä vastaavalle tädille. Jonka numeron olin saanut siltä mukavalta sedältä, joka oli nuo taksiasiat hoitanut aiemmin. Yllätys oli suuri, kun puhelimeen vastasi ystävällinen täti, joka ystävällisesti, selkeästi, ja rauhallisesti neuvoi, miten minun kannattaa toimia, että kyyditykset saadaan mahdollisimman pian vauhtiin. Ohoh; minne se taistelutahto nyt käytetään? Voisiko sen varastoida jotenkin jotain tulevaa oikeaa vääntöä varten? Koska mitä luultavimmin niitäkin tullaan jostain asiasta vielä syksyn mittaan käymään. Eihän syksy olis mitään, ilman jotain mittavaa vääntöä, jostain meille periaatteessa kuuluvasta palvelusta. Jota ei periaatteessa kuitenkaan ihan noin vain saa. 

Toinen asia pois päiväjärjestyksestä; projekti Topolle kyydit aloitettu tosissaan. (ja arvatkaas vain hämmästykseni määrää, kun n 24 tunnin sisään puhelusta mukavalle täti-ihmiselle, taksifirmasta soiteltiin, ja kysyttiin mitkä aikataulut meille sopisivat Topon kyyditsemiseen!). Pitkään hoidimme täysin itse Topon kyyditsemiset, viimeisen vuoden vieden Topon aina aamuisin itse. Mutta koska mies reissaa työkseen jossain määrin, ja itse en omista ajokorttia, alkoi päiväkodilta tulla sääliviä katseita, kun läpi tuiskun ja viiman jumppasin päiväkodille (joka ei ole ihan naapurissa) Topo käsipuolessa kivirekenä, toisella kädellä lykkien rattaita+Sampua. Ja lopulta keväällä päiväkodista sanottiin hyväntahtoisen suoraan, että eikö teidän kannattaisi nyt hakea kyytejä kumpaankin suuntaan. Kun ne teille kuuluvat. Voisi niinku helpottaa elämää aika lailla. Ja niin me teimme. 

Koska olen kotona, hoitovapaalla, päivän loput "pois päiväjärjestyksestä" asiat olivat jotain niinkin eksoottista kuin; kaupassa käynti, postissa käynti, puistossa käynti, ruoanlaitto, ja se iän ikuinen pyykinpesu, ja imurointi. Niin ja sen yhden pikkutyypin kanssa hengailu. Siis sen joka ei käy päiväkodissa, eikä koulussa 

Jotta päivä ei olisi mennyt ihan liian yllätyksettömästi, näin ensin puolen päivän aikaan kuinka puhelimen näytössä vilkkui "Topo Dagis"; päiväkodista soitetaan. Great; onkohan vatsatauti, kuumetauti, vai pää halki? Yllätys oli iso, kun Topon päiväkotiryhmän elämääkin suurempi, mahtavampi, ja ihanampi erityislastentarhanopettaja soitti vain kertoakseen, että Topolla on ollut paras päivä ikinä päiväkodissa. Koska Topon elämä on ollut enemmän tai vähemmän hankalaa, ja huonon olon sävyttämää viimeiset pari vuotta eritoten, pisti tämä puhelu silmänurkat kastumaan. Silleen nopeasti, ja huomaamattomasti, kun nyt vaan ruokakaupan vaippahyllyn kohdalla kastua voi. 

Seuraavaksi puoli tuntia sen jälkeen kun Edwardin olisi pitänyt kotiutua koulusta, välkkyi puhelimennäytöllä soitto numerosta "koulutaksi". Siellä soitti kyytien koordinoija, ja kertoi että sellainen pikkujuttu oli nyt kuljettajalta unohtunut, kun Edward. Eli Edward oli iloisesti jätetty koulun iltapäiväkerhoon muiden samalla kyydillä kulkevien lähdettyä koulusta. Mutta ei hätiä mitiä; uusi taksi on matkalla koululle, ja Edward on kotona vartin sisään. Vartin sisään kotiin astelikin hyvin tyytyväinen, ilmeisesti kuljettajan unohduksesta autuaan tietämätön Edward. 

Koska näitä yllättäviä puheluita tippuu tasaiseen tahtiin, olen välillä yrittänyt pitää itselläni jotain "kaulapussukkaa" johon saa puhelimen sullottua. Mutta ne eivät vain ole toimineet. Keikkuva pussukka on tiellä kun imuroi, ui tiskialtaassa tiskatessa, ja paistuu iloisesti jauhelihan seassa. PItäisiköhän seuraavaksi kokeilla sitä urheilijoille, käsivarteen kiinnitettäväksi tarkoitettua "hässäkkää"? Toimisikohan se? Näin ehkä pystyisin vastaamaan 85% meille tulevista puheluista, nykyisen ehkä 50% sijaan. Puhelin on joko väärässä kerroksessa, värinällä, tai muuten vaan kaiken vallitsevan melun keskeltä en puhelimen laulua kuule. 

Niin, ja se nukkumahommeli; niin ne vain nukkua posottavat Edward, ja Sampu, samassa sängyssä, sievästi vierekkäin. Unihauvoineen, ja kissoineen. Asiaankuuluvasti Sampu karauttaa illlalla vaihtelevan pituiset unikarjut; kaikkea kahden, ja viidentoista minuutin väliltä. Tehden selväksi, että en ihan niin vain hyväksy tätä järjestelyä. Karjun jälkeen käy kuitenkin nätisti nukkumaan veljensä kainaloon, koisaten siinä aamuun asti. Yleisesti ottaen aamuun asti; kaksi vuotiaan ei ilmeisesti kannata syödä iltapalaksi noin puolta kiloa luumuja. Sitä saattaa yöllä joutua vaipanvaihto- ja pyykkihommiin, ja peppupesukarjujen jälkeen ei enää veljen kainalo kelpaa. Se on oltava äidin kainalo...