palatakseni tuohon aiemmin kirjoittamaani "kun puhuisi tanskaa"- juttuun...

Olin sujuvasti mammatreffeillä, kahvipöytäkeskusteluissa nyökkäillyt, kun muut puhuivat rasittavista pari vuotiaista, jotka halusivat tehdä kaiken itse. Syödä itse, käydä potalla itse, yrittää pukea (tai pukea jopa) itse. Kävellä itse paikasta a, paikkaan b. Viedä omat ruoat pöytään, ja korjata jälkensä. Siivoilla, kun sille päälle sattuu. Syödä vihanneksia, ja hedelmiä, silläaikaa kun vanhemmat tekevät ruokaa. jota he vielä siis syövät. Kaiken tämän haluten tehdä: Itse.  Minun korvissa tuo kuulosti suurinpiirtein siltä, kun vanhemmat olisivat sitä tanskaa puhuneet. Ymmärsin pätkiä. Pysyin ehkä jotakuinkin kärryillä puheenaiheesta, mutta välillä olin pihalla kuin talvinen lumiukko. Toki Edward, ja Topo tekivät asioita itse, ylpeinä (ja me vanhemmat vielä ylpeämpinä sivuista seuraten) mutta ah niin eri aikataululla, kuin nämä pari vuotiaat minä-itse -tyypit. Korkeintaan tuo karkailupuoli sujui sekä Edwardilta, että Topolta varmasti suht koht kehitysaikatauluissa. 

Pikkuhiljaa sitä kehitti tässä asiassa ne lehmänhermot, ja tajusi, että taidot tulevat kun tulevat. Niitä voidaan houkutella esiin harjoituksin, jotka tehdään leikinomaisesti, mutta muutoin taidot tulevat omaa tahtiaan. Niitä ei saa stressaamalla, kiukuttelemalla,tai sillä kuuluisalla uhkailumetodilla esiin yhtään nopeammin. Näissä merkeissä elettiin vuosia. Jossain vaiheessa jättäydyin pois jostain mammaryhmistä, koska huonoina päivinä jutut osuivat sydämeen, kuin tikari. Muiden lapset menivät uimakouluun, ja opettelivat sukeltelua. Meillä Topo pelkäsi uimahallia niin, että uimahallikäynnistä 45 minuuttia meni hysteeriseen pelkäämiseen. Emme siis ihan päässeet sukelteluvaiheeseen... Muut oppivat ajamaan ilman apupyöriä. Me haaveilimme päivästä, kun Edward, ja Topo oppisivat polkemaan. Ja yhä haaveillen... 

Mutta sitten tuli Sampu. Sampu rakasti vauvana kurkkua, ja tomaattia. TÄH??? Eihän yksikään lapsi voi tykätä niistä oikeasti??  Kun ruokavaliota laajennettiin Sampusta tuli hedelmäkulinaristi. Ja hän halusi alusta asti syödä itse. Piltit, ja soseet olivat helvetistä. Sampulla piti olla hedelmää paloina, leipää paloina, "oikeaa" ruokaa paloina, vihanneksia paloina. Voin luultavasti käyttäen pelkästään käsiä, ja varpaita, laskea ne kerrat kun Sampua on syötetty. Sampu oppi pienenä lusikan käytön loistavasti, ja haarukan käytön sujuvasti. Sampu yritti vuoden ikäisenä pukea vaatteita päälleen. Sampu on tällä hetkellä vahvasti sitä mieltä, että AINA kauppaillessa hänen tehtävänsä on kerätä ostokset kärryyn, ja siirtää ne siitä kärrystä kassan liukuhihnalle. Sampun kanssa ei siis kannata mennä ruuhka-aikoina kauppaan. Homma kun osaa olla varsin hidasta. Jos/kun paikasta a, paikkaan b siirrytään muutoin kuin bussilla, tai autoillen, niin Sampu haluaa tietysti kävellä itse. Mieluiten vielä työntäen omia rattaitaan. Sampu haluaa kiivetä portaat ylä-ja alakerran välillä itse, suorin jaloin, pitämättä mistään kiinni (kun valitin miehelle saavani sydänkohtaukse homman katselusta, mies neuvoi että kannattaa katsoa muualle. Jos sattuu jotain, niin ei tunnu niin kauhealta, kun ei näe mitä tapahtui). Ja puistoissa tietenkin Sampulle ei riitä mitkään pienten puolet vauvakeinuineen, ja miniliukumäkineen. se on mentävä niihin jättimäisiin liukumäkiin, kiivettävä sinne liukumäen päälle itse. Laskettava alas yksin, itse. Ja tietenkin keinuttava vain "isojen keinuissa".

Tämä minä-itseily on ihanaa, ja ah niin raastavaa. Sitä kun ei ole mitään nappia, josta voisit rauhallisena viikonloppuaamuna tilata sen minä-itse-tyypin, ja antaa Sampun tehdä juttunsa itse, omalla aikataulullaan. Ja taas kiireisenä arkiaamuna omin käsin, sujuvasti pukea, ja syöttää lapsen. Minä-itse-tyypillä liene keskimääräistä enemmän myös haavoja, ja mustelmia. Kun joka paikka pitää tutkia, ihan itse, niin sitä välillä sattuu ja tapahtuu. Eli Sampun otsaa koristaa krooninen mustelma. Se vain vaihtaa paikkaansa säännöllisin väliajoin. Josta päästään ehkä tämän viikon liikuttavimpaan hetkeen: olimme ulkoilemassa, ja Sampu kirmaili pitkin pihaa sielunsa kyllyydestä. Jossain vaiheessa varsamaista kirmailua menivät tennarit ns solmuun, ja Sampu kaatui rähmälleen. Ohi meni Topo, joka ihanan hellyttävän, rakastavan, kömpelösti katsoi ensin veljeään pitkään silmiin, ja teki sen jälkeen selkeän lohdutusliikkeen; yritti vähän paijata Sampun päätä. Katsoi uudestaan silmiin, ja hymyili, kuin sanoen "naura Sampu, ei mitään hätää". Veljesten rakkautta parhaimmillaan.