Edward, ja Topo käyvät säännöllisesti tilapäishoidossa. Tilapäishoidosta alettiin puhua Edwardin ollessa kolmen-neljän vanha. Tuolloin kauhistuimme ajatuksesta, ja tyrmäsimme sen kylmiltään; ei ikinä, sitä päivää ei tule. Se päivä kuitenkin koitti, kolme vuotta myöhemmin. Tuohon mennessä olimme oppineet elämään ajatuksen kanssa, että pojat eivät ihmeparane, ei löydy sitä parantavaa lääkettä. Ja kaikkien jaksamisen, ja hyvinvoinnin kannalta tämä on paras päätös meidän perheelle. Topo viettää tilapäishoidossa kaksi vuorokautta kuukaudessa, ja Edward kaksi vuorokautta joka toinen kuukausi.

Ensimmäisen kerran kun veimme pojat hoitoon, olisi kun olisi antanut sydämensä, ja ainakin toisen kätensä pois. Tulimme kotiin; mies lähti Sampun kanssa kauppaan, itse vietin illan siivoten raivon, ikävän, ja surun vallassa. Mietin joka sekunti, että miten saatoin jättää kaksi itkevää pikku-ukkoani noin vain toisten hoidettavaksi. Seuraava päivä oli helpompi. Illalla osasimme jo nauttia siitä, että talossa on suht rauhallista, ja hiljaista, ja että luultavasti yöllä ei kukaan herätä. Kerta kerralta tilapäishoitoon lähtö sujuu helpommin niin pojilta, kuin vanhemmiltakin. Olemme totuttautuneet ajatukseen, että tämä ihan oikeasti on kaikkien meidän parhaaksi. 

Nyt on Topon vuoro olla yksin tilapäishoidossa. Näytimme puhelimesta kuvaa tilapäishoitopaikasta; Topo vilkaisi kuvaa, ja painoi puhelimen näytön kiinni. Lähtien huseeraamaan omiaan. Ei ollut valmis lähtemään. Pari lautasellista nakkikeittoa myöhemmin näytimme kuvaa uudestaan. Topo otti puhelimen käteensä, ja meni eteiseen odottamaan pukemista. Nyt olemme valmiita lähtöön. Paikan päällä Topo liikutti nätisti itse itsensä tilapäishoitopaikan ovista sisälle, ei huutoa, ei itkua, ei mitään. Tilapäishoidettava-ammattilaisen ottein odotti, että ulkovaatteet riisutaan, ja lähti painelemaan sinne suuntaan, missä normaalisti on hänen huoneensa. Tähän tämä hyvä flow tyssäsikin, koska Topon huone olikin tällä kertaa aivan eri päässä taloa. Tästä rutiinin muutoksesta seurasi itku, parku, ja iso paha olo. Onneksi tilanteen pelasti kaveri nimeltä pulla; pussi pullaa tassuun, ja Topon elämä oli taas raiteillaan. 

Me muut lähdimme ravintolaan syömään pizzaa. Erityistä herkkua tämä ravintoloissa käynti, eritoten Edwardille (totuuden nimissä me vanhemmat, sekä Sampu harrastamme salaa ravintolalounaita poikien ollessa koulussa/päiväkodissa). Erityistä herkkua vanhemmille oli se, että ainut asia mikä aiheutti muissa ruokailijoissa huomiota, oli Sampun huseeraminen, ja kiipeily penkille, penkiltä alas, ja takaisin penkille. Tyypin ollessa vielä suht pieni, tämä aiheutti ainoastaan hyväntahtoisia hymistelyjä, ja muutaman kujertelun. 

Aamu oli leppoisa; Edward osaa omatoimisesti pukea, (välillä joutuu jonkun vaatekappaleen korjaamaan toisin päin), sekä painostuksen alaisena lapioida aamupuuronsa suht haipakkaan naamariin. Taas erilaista, ei huutoa, ei Topon jahtaamista housut yhdessä, vaippa toisessa kädessä. 

Iltapäivälle olemme suunnitelleet (lääkärikäynnin lisäksi) kahvilareissun. Ja ehkä piipahdamme rauhassa katsomaan Edwardille talvikenkiä. Erilaista taas, tavallista, mutta meille aika erilaista. 

Mutta hitto vie on sitä mölyapinaa ikävä. Hetken välillä ehtii miettiä, miten erilaista elämä olisi jos meitä olisikin vain neljä. Tai jos Topo voisi hyvin. Ja sitten tulee taas sitä mölyapinaa ikävä. Onneksi meillä kuitenkin on nämä erilaiset tavalliset hetkemme säännöllisesti. Kyllä niistä osataan ottaa ilo irti. Ja otetaan vielä isompi ilo irti, kun Topo-rakas-mölyapina taas kotiutuu