kolmen pienen lapsen vanhempina emme ihan alvariinsa käy miehen kanssa kaksin viettämässä laatuaikaa leffan ja dinnerin merkeissä. Saatikka reissailemassa kahden kesken. Näiden suunnitelmien hidasteena on ensinnäkin se, että isovanhemmat eivät ehkä jaksa vahtia kolmea villiviikaria kerralla; eli tämä hajautuspuoli. Bonuksena vielä lapsosten voinnin vaihtelu. Hyvänä päivänä Topon kanssa pärjää varsin mukavasti. Huonona päivänä ei niinkään. Ja parin viimeisen reissuunlähtöstressin ollessa tuoreessa muistissa; toisekseen oma mielenterveyteni.

En kestä sitä, että stressaan kulkutauteja, tapaturmia, luonnonkatastrofeja, ja kaikkea muuta mahdollista, joka voisi pysäyttää matkasuunnitelmat, yleensä stressaten päivätolkulla ennen lähtöä. Ja aina stressin huipentuessa matkaa edeltävään päivään. Olemme muutaman kerran "sitten lasten saannin" päässeet miehen kanssa kahdestaan reissaamaan yön-kahden pituisia reissuja, ja totuuden nimissä muistaakseni vain kerran homma on tyssännyt alkutekijöihinsä. Tuolloin Topon saadessa vähän isomman epilepsiakohtauksen. Toisella kerralla yksi katraasta oli sairaana, mutta Mummi otti lapsen hoitoon jokatapauksessa. Eli pelko ei ole edes hirveän todellinen. Mutta mitenkäs siitä eroon pääsisi? Ei sitten millään. Nyt on pahin stressi taas stressattu ja ihan juuri kohta lähdemme miehen kanssa viettämään minilomaa, juhlistaen samalla hieman etukäteen 10 v hääpäivää. Tällä kertaa suurin stressitekijä oli se, kun facebook-kaverini useiden satojen kilometrien päässä julisti päivityksessään potevansa vatsatautia. Siinähän sitten meni yöunet, kun odottelin että koska se iskee meille. Todella todellista pelkoa... 

P.S samalla tavalla stressaan, kun matkustamme koko perhe. Välillä on vaikea uskoa, että entisessä elämässäni tein reissutyötä, ja lähdin useamman päivän reissuun tyyliin vartissa. Toista se on nyt; laukkulistoja on alettava tehdä viikkoa ennen h-hetkeä. Pitää muistaa tilata "lentolupakirjat" hoitavalta taholta, ostaa minigrip-pusseja lääkkeille. Ja miettiä lääkevarasto sen mukaan, mitä kaikkea v o i s i   e h k ä   m a h d o l l i s e s t i tapahtua. Aika paljon on tapahtunutkin; yleensä joka reissukohteessa paikallinen lääkäri on kertaallen käynyt tsekkaamassa jonkun triomme terveydentilan. Ja kertaalleen ollaan ajeltu parilla ambulanssilla reissukohteen pimenevässä yössä. Aina kuitenkin selvitty säikähdyksellä. Toistaiseksi. Mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Siksi luultavasti stressaan reissujamme aina, ja ikuisesti. onko tääkin nyt sitten joku äiti-juttu?