on niitä hetkiä kun saa olla ylpeä lapsistaan, ja niitä hetkiä, kun yrittää virittää naamalleen ilmeen "en tiedä keitä nuo kersat ovat". Mukaan mahtuu ihan normi huononpäivän kiukkua, jumalatonta uhmaa, sekä jokerina "väärä lääkitys-helvetillistä menoa". Valitettavasti kaikkea tuota on tarjoiltu triomme puolesta vaihtelevissa määrin. Ja luultavasti mihinkään näistä olotiloista ei vanhemman maanittelu, järkipuhe, tai rukoilu auta. Kun lasta ärsyttää, niin lasta ärsyttää. Välillä meitä aikuisia ärsyttää niin, että meinaa se kuuluisa otsasuoni räjähtää, välillä kiukkuihin osaa suhtautua rauhallisemmin. 

Olimme vuosia sitten muuttaneet nykyiseen taloyhtiöömme. Naapureilla järjesti jokavuotiset  koko perheen "pihapikkujoulut" Heidän patiollaan siis kokoontui noin kymmenen talon verran vanhempia, ja lapsia. Edward otti kaiken ilon irti tuolloisesta  kiukuttavasta lääkityksestään, sekä melkoisen huonosta olosta, ja edusti maaten yhdessa pation nurkassa, kiljuen vähän väliä. Pakkasta oli, ja tokkiinsa lunta myös jossain määrin. Olikin mielenkiintoista oppia tuntemaan naapureita vähän paremmin, kun keskustelunavaus kulki aikalailla tyylillä "anteeks, mutta teidän lapsi makaa tuolla nurkassa" "joo, mä tiedän, ei se muuta tee".  Aikanaan Edward pääsi tuolloisesta hieman (lue koko ajan, joka päivä, joka minuutti) kiukuttavasta lääkityksestään eroon, ja mm neurologien suureksi ihmetykseksi kaiken lääkekiukun alta kuoriutui hyvin leppoisa ihmisen taimi, joka muisti jokaisen lääkärin tutkimuksen jälkeen kiittää lääkäriä erikseen. 

Topolla vielä plussajokerina uhman, huonon päivän, ja väärän lääkkeen lisäksi on heikommanlainen ymmärrys. Jos, ja kun lapsi ei oikein (tai juuri ollenkaan) ymmärrä puhetta, häntä on aika vaikea lohduttaa, tai saada siitä kiukkumoodistaan pois. Toisin sanoen, keinot ovat vähän vähissä. Varsinkin jos sattuu olemaan taksinkuljettaja, joka ei ihan ehkä tunne Topon toimintamekanismeja, ja osaa etukäteen ennakoida mitä tulemaan pitää: Topo raasu joutui tänään jälleen päiväkodista kotiutuessaan "keräilyajolle". Tarkoittaen sitä, että Topo takseili ympäri asuinkaupunkiamme tunnin verran, ennenkuin pääsi pahnanpohjimmaisena, viimeisenä osoitelistalla, kotiin. Topo ei oikein tykkää hyvää siitä, jos auto kääntyy suuntaan, jonne hän ei sen ennakoinut kääntyvän. Asiaa protestoidaan julmetulla huudolla, penkin potkimisille, sekä ponnekkaalla yrityksellä yrittää saada liikkuvan auton ovi auki, lapsilukosta huolimatta. Miettikää vain sitä, kun auto kääntyykin noin 18 kertaa väärään suuntaan... Siinä ei paljon se kuuluisa hyvä heilu. Onneksi Topon kotiutuessa ruoka oli valmiina pöydässä, ja äiti oli tajunnut tehdä yhtä noin viidestä ruoasta, jotka keskimmäisemme syö hyvällä ruokahalulla. Lautasen bongattua Topon kiukku suli, ennenkuin oli ehditty pyyhkiä itkusta kostuneet silmät, nenä, ja kuivata raivon kastelema tukka. 

Sampu on toistaiseksi osannut olla varsin leppoisa tapaus. Kiukkuyritykset sulavat aika usein nauruun. Ja ainakin tämän äidin on hyvin vaikea katsella kiukkuamista, ilman sisäistä naurunräkätystä. Niin huvittavan näköinen tuo pikkutyyppi on karjuessaan. Koko naaman mennessä ryttyyn, kuin niillä pikkumopseilla konsanaan. Tänään kuitenkin Sampu näytti, että kyllä hänkin tietää mitä on syrjähyppy käytöksen kultaisista aakkosista. Ja että koko pienen iän mageimmat raivarit on hyvä aloittaa juuri siinä vaiheessa, kun a) astumme bussiin b) sinne tulee sisään myös kahden pienen lapsen äiti. Lapsista pienempi uinuen päiväuniaan rattaissaan. Arvatkaas vaan kuinka kauan... Sampunkin kiukku kyllä suli kun viereisten kärryjen pikkutyyppi oli herätetty, ja äiti-minä oli todennut, että kun karjuu, ei näe yhtään ohimenevää bussia-kaivuria-traktoria-kuorma-autoa. Lopulta puistoreissulta siis kotiutui taas varsin hyväntuulinen tyyppi.

Joskus mies on vihjaillut, että poikamme ovat saattaneet periä osan eritoten aamukiukkuamisestaan äidiltään. En usko... Ei voi olla mahdollista... Ei mitenkään.