villi veikkaus, ettei tämä ole kuluvan vuoden ainoa kerta, kun tulen kirjoittamaan aiheesta. Sampu on siis kunnostautunut flunssailemalla lähestulkoon koko kuluneen viikon. Flunssathan kuuluvat elämään, ja eritoten pikkulapsiarkeen. En ole noin perusasetuksiltani mitenkään törkeän pöpökammoinen ihminen. Mutta elämä trion kanssa on opettanut sen, että emme ihan huvikseen lähde kyläilemään paikkoihin joissa sairastetaan. Ja emme suurinpiirtein missään olosuhteissa ota vastaan kyläilijöitä, jotka kantavat jotain basilleja mukanaan meille. 

Syy tähän on selkeä. Trion flunssat (tai mitkä tarttuvat taudit tahansa, ja rokotukset, ja sitä rataa) + perussairaus eivät ole mikään ihan helppo yhtälö. Lääkäreiden sanoin stressitilat elimistössä laukaisevat niitä sairauteen kuuluvia kohtauksia. Topo asetettiin rokotuskieltoon alle parivuotiaana. Sampu säikäytti äitinsä, ja neuvolanväen viime talvisen rokotuksen jälkeen. Vartin neuvolareissusta tuli kymmenen tunnin keikka, sisältäen piipahdukset Lastenklinikalla, sekä Lastenlinnan epilepsiaosastolla. Samanlaisia stressititloja siis, kuin rokotus, aiheuttavatihan perus nuhakuumeet. Aiemmin Topon, ja Edwardin kanssa ollessa pieniä, osasimme kaivaa ensiapulääkkeet (stesolidit) esiin ensimmäisen aivastuksen jälkeen. Ne tulivat tarpeeseen, aina. Poikkeuksetta. Olen kantanut kahden stesolidin tainnuttamaan Edwardia Jorvin päivystyksen ovista sisään, todeten suht hätääntyneen näköiselle vastaanottohoitajalle, että ei tässä mitään hätää. Toivon vaan, että löytyy tauti, joka hoidetaan antibiooteilla; näin poika on entistä ehompi kahden päivän sisään. Olen todennut huolestuneen näköiselle lääkärille, joka on diagnosoinut korvatulehduksen, ja katsoo hytkyvää lasta, ehdotellen samalla jotain osastohoidosta, että ei hätää; poika on entistä ehompi kahden päivän sisään. Olen sanonut terveysnumeroon, että ei emme tarvitse ambulanssi, heidän usesasta ehdotuksestaan huolimatta; olisin vain tarkistanut saako pronaxenia, ja buranaa antaa samaan aikaan (ei saa). Sampun kanssa olemme päässeet hieman, tai aika paljonkin helpommalla sen asian suhteen. Onneksi! Koska tuo pikkujätkä on sellainen tauti-imuri, että toista samanmoista tuskin kauhean usein nähdään. 

Nyt siis olemme taas Sampun kanssa pidelleet sairastupaa pystyssä viikon verran. Välillä Sampun rohistessa, ja rötköttäessä bestiksensä, hauvan, päällä reporankana olimme miehen kanssa lähdössä viemään Sampua lääkäriin niiltä näppäimiltä. Mutta kas; kun Sampu huomasi, että aletaan tehdä lähtöä jonnekin, kodin seinien ulkopuolelle, hän koki aina ihmevirkoamisen. Tai kun Edward ja Topo saivat hepuleita, ja aloittivat juoksuleikin, höystettynä muutamalla painiotteella, oltiin kärppänä mukana. Kunnes taas hetken kuluttua rohistiin säälittävänä hauvan päällä. 

Eilen vihdoin ja viimein illalla tokaisin miehelle, että muutaman yöttömän yön, nytkyn, tapaturma-alttiin päivänä jälkeen potilaamme alkaa vaikuttaa suht terveeltä. Omahyväisestä vielä totesin "tällä kertaa pääsimme yllättävän helpolla" Kannattiko sanoa, kannattiko? Tuleva yö meni jotakuinkin näin:

Klo 01.30 herätys siihen, että Sampu rääkyy. Rääkyy taas. Ja yskii niin, että mietin mielessäni noin sekunnin verran ambulanssin tilaamista. Koska en ole ihan varma voiko yskimiseen jotenkin tikahtua, tai tukehtua.Lopulta päädyn häätämään miehen (TAAS) työhuoneeseen nukkumaan, ja raahaan hysteerisenä yskivän Sampun viereen. Sampu yskii, ja yskii. Ja yskii, yskii yskii. Meni se pentele illalla piilottamaan babyhaleristaan itse ventolinepiipun, joten sitäkään ei tähän hätään ole käsillä. Yritän ehdotella vettä "röh röh EI". Lääkettä "röh röh EI EI". Ei sitten... Monen hetken yskimisen jälkeen Sampu yrittää tehdä unta. Yskiminen rauhoittuu, pilalle tulee hervoton hyörintä, pyörintä, hytkyminen, nytkyminen, ja käsillä, sekä jaloilla huitominen. Ja pojan on pakko tietenkin olla aivan äidissä kiinni. Yritän hilata itseäni lähemmäs ja lähemmäs sängyn laitaa, kunnes siinä 180 senttisessä sängyssä vain loppuu tila kesken.

 Noin klo 03 jotakin totean Sampun nukahtaneen, ja alan vaipua horrokseen. Seuraava mielikuva jostain klo 04.30;sta ja siitä, että säpsähdän hereille johonkin, ja huomaan että Sampu on just nyt tippumassa sängystä. Yritän napata kiinni Sampun jalasta, uninen poika pelästyy, rääkäisee, vetää jalan pois, ja tippuu lattialle, vetäen mukanaan yöpöydän lampun. Säikähtäen tästä entistä enemmän. Ja aiheuttaen itselleen seuraavan tolkuttoman yskänpuuskan. Ja tilanne jatkuu jotakuinkin kuten tuolloin kolmisen tuntia aiemmin. Kellon lyödessä seitsemän Sampu koisaa tyytyväisenä, levollisena, yhdessä asennossa. Tuolloin tietenkin isoveljien aloittaessa lauantaiaamun juoksu-kikatus-käkätys-portaissa rymistely-paini shownsa. Ja äitiä vähän väsyttää. 

Jotta ollaan nyt sitten ihan hiljaa vaan tästä tautitilanteesta... 

 

P.S Edwardille pointsit täydellisestä keksinnöstä, jolla vältellä uusien ihmisten (lasten) nimien opettelun. Edwardilla menevät puurot, ja vellit, eli tytöt ja pojat välillä hieman sekaisin. Vielä hankalampaa on opetella k a i k k i e n tielle osuvien uusien lapsituttavuuksien nimet. Välillä naapurin pojista puhuttiin tyttöinä, kaikki vauvat olivat Ida-vauvoja serkkuvauvan mukaan, ja sitä rataa. Kunnes Edward oppi, että helpoimmalla pääsee, kun käyttää vain yleisnimeä: LAPSET. Siispä eilen, ystäväperheen ollessa kyläilemässä, ja perheen typyjen karattua yläkertaan omille teilleen, Edward tietenkin kysyi typyjen äidiltä sen ilmiselvän kysymyksen "minne lapset menivät". Nerokasta!